Benediktus - erakkoelämästä eteenpäin

Varhaiskirkon erämaaisissä ja myöhemmin munkeissa on kiinnitetty huomiota erääseen oleelliseen kehityskulkuun, joka on tuntunut usein toistuvan.
He halusivat paeta maailman pahuutta ja kirkonkin rappiota vetäytymällä yksinäisyyteen. He tahtoivat viettää aikansa yksin Jeesuksen seurassa rukouksissa ja paastoissa.
Kuitenkin he lopulta päätyivät takaisin ihmisten luokse loistamaan sitä valoa, jota olivat saaneet.
Gregorius Suuri on kirjoittanut Benediktus Nursialaisen (480-547) elämäkerran. Hän oli vauraan italialaisen suvun vesa, joka sai tarpeekseen maansa kaupunkielämästä ja sen kaikesta moraalittomuudesta ja ahneudesta. Opiskeluelämä työnsi häntä luotaan. Siellä nuoria houkuteltiin keskinäiseen kilpailuun maalailemalla kuvia palkinnoista, jotka parhaimpia odottivat. Benediktus niin sanotusti jätti maailman jo nuorukaisena.
Aikansa vaelleltuaan hän päätyi erinäisten vaiheiden kautta vuoristoiselle Subiacon alueelle. Siellä eräs munkki nimeltä Romanus vaikuttui hänen hurskaudestaan. Hän lupautui tuomaan hänelle ruokaa ja juomaa luolaan, johon nuori mies päätti jäädä elämään erakkona. Kenenkään ei pitänyt saada tietää hänestä.

Kolmisen vuotta Benediktus eli erossa kaikesta. Kuitenkin eräät paimenet päätyivät sattumalta hänen luokseen ja heitä puhutteli hänen seesteinen viisautensa. Gregorius sai mainetta ja väkeä alkoi tulla hänen luokseen saamaan siunausta hänen kauttaan. Pian hänet taivuttelemalla taivuteltiin erään huonomaineisen luostarin johtajaksi. Hänen tiukka kurinsa oli siellä kuitenkin liikaa - seikka josta hän oli etukäteen varottanut. Hän päätyi siksi perustamaan seuraajiensa kanssa uusia luostareita.

Ja seuraajia riitti. Parhaimmillaan benediktiinien järjestöön kuului peräti 15 000 luostaria. Niiden vaikutus keskiajan Euroopassa oli vähintäänkin merkittävä paitsi majakkoina kirkon pimeinä vuosina niin myös sosiaalisen vastuun tyyssijoina yhteiskunnan rappion keskellä. Luostareille oli tunnusomaista benediktiiniläissäännöt, joihin niiden asukkaat sitoutuivat. Työnteko kaikessa monimuotoisuudessaan kuului munkeille. Drop-out Benediktus tuli lopulta antaneeksi maanosansa sivistyksenkin kehitykselle suuren panoksen. Lause Ora et labora - rukoile ja työtä tee - on Benediktukselta lähtöisin.

Sama kehityskulku tai elämänkaari - ensin vetäytyminen yksinäisyyteen rukoukseen Jeesuksen eteen ja sittemmin johdatus ihmisten palvelukseen - on ollut muun muassa Pyhällä Antoniuksella, Krysostomoksella ja kolmella suurella kappadokialaisella kirkkoisällä: Basileios Suurella, Gregorios Teologilla ja Gregorios Nyssalaisella. Ja monella muulla heidän lisäkseen. Joillakin heistä näkyy selvästi, miten Herran edessä ja Sanan ääressä vietetty aika on luonut heihin luonteenlujuutta, jota he ovat johtajina tarvinneet esimerkiksi harhaoppeja vastustaessaan.

Ehkä meidän länsimaisten 2000-luvun kristittyjen tulisi ottaa heistä oppia. Vaikka teille ja aitovierille kiirehtiminen ja maailman viljavainiolle rientäminen onkin tehtävämme, ehkä kuitenkin viipyminen Herramme edessä on jopa ensisijaisempaa. Ehkä voi käydä niinkin, että siinä missä joitakin on kiusannut meidän "uskon tuputtamisemme", he ehkä joskus jopa hakeutuvat meidän luoksemme saamaan sitä, mitä näkevät meillä olevan, mutta tietävät itseltään puuttuvan.

Sitä valoa, joka on Jeesuksessa.

Gelasiuksen Raamattu

Jotain samaa kuin edellisessä tarinassa Makarioksesta on kertomuksessa apotti Gelasiuksen Raamatusta. Leigh Churchill kuvaa sitä vapaasti kerrotussa kirkkohistoriassaan.

Gelasius johti Nikopoliksen luostaria Palestiinassa. Hän oli pylväs-Simeonin aikalaisia. Hän omisti kauniin ja arvokkaan nahkaisen Raamatun. Se oli erityinen siksi, että se sisälsi kaikki Raamatun kirjat, mikä oli harvinaista niihin aikoihin. Sen arvo oli 18 hopearahaa. Silti apotti säilytti sitä aina paikallisessa kirkossa siten, että kuka tahansa saattoi siihen tutustua ja sitä tutkia.

Erääseen kirkon vierailijaan iski ahneus. Hän odotti, että muut poistuivat ja häipyi sitten Raamattu mukanaan. Kuuleman mukaan Gelasius näki paon ja arvasi heti mitä oli tapahtunut.
Mies tarjosi Raamattua kauppiaalle läheisessä kaupungissa 13 hopearahalla. Tämä jäi empimään ja pyysi saada hankkia asiantuntijan lausunnon kirjan arvosta. Saatuaan luvan hän kiikutti sen Gelasiuksen nähtäväksi. Pyhä mies totesi ainoastaan, että kirja oli hyvä ostos siihen hintaan.

Myöhemmin varas palasi kauppiaan luo ja tämä kertoi näyttäneensä kirjaa Gelasiukselle, joka oli pitänyt hintaa kovana. Varas säikähti. ”Gelasiukselle? Sanoiko hän mitään muuta?”
”Ei.”
Varas todella pelästyi. Saman tien hän luopui myyntiaikeistaan ja vei kirjan luostarin johtajalle.
Ja pyysi anteeksi.
Gelasius pyysi häntä pitämään kirjan.
Tämä kieltäytyi jyrkästi sanoen, että hänellä ei olisi ikinä rauhaa, jos hän ei sitä saisi palauttaa.
Sitten Gelasius suostui ottamaan sen takaisin.
Apotin asenne vaikutti varkaaseen niin, että hänestä tuli sinä päivänä luostarin jäsen.

Mitä meidän asenteemme rahaan tai tavaraan – vaikka pyhäänkin – puhuu ulkopuolisille?
Vaikka ilman rahaa on vaikea olla, niin ehkä paras tapa edistää evankeliumin eteenpäin menoa ei kuitenkaan ole se, että keräämme varoja pitämällä tilinumeroamme näkyvällä paikalla televisiossa, netissä, mainoksissamme...
Ehkä piittaamattomuus omaisuudesta puhuisi paremmin?

Makarioksen ryöstö

"Olette ... ilolla pitäneet hyvänänne omaisuutenne ryöstön", on kirjoitettu heprealaiskirjeessä.

Harvinaista kuitenkin on, että joku itse auttaa oman omaisuutensa ryöstössä.

Abba Makarios (295-392) kuului erämaaisiin. Nämä olivat askeettikristittyjä, jotka pakenivat kirkon piirissä näkemäänsä maallistumista ja korruptiotakin. He asuivat erämaassa joskus yhteisöinä, joskus yksin. Heistä tuli luostarilaitoksen synnyttäjiä. Luostarit olivat pimeinä vuosisatoina kirkkaita lyhtyjä ihmisille. Makarios oli "erämaaisien isän" Pyhän Antonioksen seuraaja.
Heidän asenteensa omistamiseen oli muotoutunut Jeesuksen sanojen mukaiseksi: "Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua". Nämä sanat Antonios oli kuullut nuorena ja oli niitä myös noudattanut.

Makarios näki kerran kotiin palatessaan kuinka eräs mies oli vetojuhdan kanssa ryöstämässä hänen keijaansa. Makarios jäi paikalle vieraan ihmisen lailla ja auttoi ryöstäjää kuorman teossa. Hän antoi ryöstäjän lähteä ja totesi:

"Emme ole maailmaan mitään tuoneet. Kiitetty olkoon Herra kaikessa".

Voisimmeko edes jollain tapaa kasvaa samanlaiseen asenteeseen tavaraa kohtaan?

"...tietäen, että teillä on parempi tavara, joka pysyy" (Hepr.10:34).