Benediktus - erakkoelämästä eteenpäin

Varhaiskirkon erämaaisissä ja myöhemmin munkeissa on kiinnitetty huomiota erääseen oleelliseen kehityskulkuun, joka on tuntunut usein toistuvan.
He halusivat paeta maailman pahuutta ja kirkonkin rappiota vetäytymällä yksinäisyyteen. He tahtoivat viettää aikansa yksin Jeesuksen seurassa rukouksissa ja paastoissa.
Kuitenkin he lopulta päätyivät takaisin ihmisten luokse loistamaan sitä valoa, jota olivat saaneet.
Gregorius Suuri on kirjoittanut Benediktus Nursialaisen (480-547) elämäkerran. Hän oli vauraan italialaisen suvun vesa, joka sai tarpeekseen maansa kaupunkielämästä ja sen kaikesta moraalittomuudesta ja ahneudesta. Opiskeluelämä työnsi häntä luotaan. Siellä nuoria houkuteltiin keskinäiseen kilpailuun maalailemalla kuvia palkinnoista, jotka parhaimpia odottivat. Benediktus niin sanotusti jätti maailman jo nuorukaisena.
Aikansa vaelleltuaan hän päätyi erinäisten vaiheiden kautta vuoristoiselle Subiacon alueelle. Siellä eräs munkki nimeltä Romanus vaikuttui hänen hurskaudestaan. Hän lupautui tuomaan hänelle ruokaa ja juomaa luolaan, johon nuori mies päätti jäädä elämään erakkona. Kenenkään ei pitänyt saada tietää hänestä.

Kolmisen vuotta Benediktus eli erossa kaikesta. Kuitenkin eräät paimenet päätyivät sattumalta hänen luokseen ja heitä puhutteli hänen seesteinen viisautensa. Gregorius sai mainetta ja väkeä alkoi tulla hänen luokseen saamaan siunausta hänen kauttaan. Pian hänet taivuttelemalla taivuteltiin erään huonomaineisen luostarin johtajaksi. Hänen tiukka kurinsa oli siellä kuitenkin liikaa - seikka josta hän oli etukäteen varottanut. Hän päätyi siksi perustamaan seuraajiensa kanssa uusia luostareita.

Ja seuraajia riitti. Parhaimmillaan benediktiinien järjestöön kuului peräti 15 000 luostaria. Niiden vaikutus keskiajan Euroopassa oli vähintäänkin merkittävä paitsi majakkoina kirkon pimeinä vuosina niin myös sosiaalisen vastuun tyyssijoina yhteiskunnan rappion keskellä. Luostareille oli tunnusomaista benediktiiniläissäännöt, joihin niiden asukkaat sitoutuivat. Työnteko kaikessa monimuotoisuudessaan kuului munkeille. Drop-out Benediktus tuli lopulta antaneeksi maanosansa sivistyksenkin kehitykselle suuren panoksen. Lause Ora et labora - rukoile ja työtä tee - on Benediktukselta lähtöisin.

Sama kehityskulku tai elämänkaari - ensin vetäytyminen yksinäisyyteen rukoukseen Jeesuksen eteen ja sittemmin johdatus ihmisten palvelukseen - on ollut muun muassa Pyhällä Antoniuksella, Krysostomoksella ja kolmella suurella kappadokialaisella kirkkoisällä: Basileios Suurella, Gregorios Teologilla ja Gregorios Nyssalaisella. Ja monella muulla heidän lisäkseen. Joillakin heistä näkyy selvästi, miten Herran edessä ja Sanan ääressä vietetty aika on luonut heihin luonteenlujuutta, jota he ovat johtajina tarvinneet esimerkiksi harhaoppeja vastustaessaan.

Ehkä meidän länsimaisten 2000-luvun kristittyjen tulisi ottaa heistä oppia. Vaikka teille ja aitovierille kiirehtiminen ja maailman viljavainiolle rientäminen onkin tehtävämme, ehkä kuitenkin viipyminen Herramme edessä on jopa ensisijaisempaa. Ehkä voi käydä niinkin, että siinä missä joitakin on kiusannut meidän "uskon tuputtamisemme", he ehkä joskus jopa hakeutuvat meidän luoksemme saamaan sitä, mitä näkevät meillä olevan, mutta tietävät itseltään puuttuvan.

Sitä valoa, joka on Jeesuksessa.