Odessalainen yhteys

Flavius Julius Valens oli Rooman itäosan hallitsija vuosina 364-378. Hän oli vahva areiolaisuuden kannattaja ja edistäjä. Areiolaisuus oli harhaoppi, joka piti Jeesusta luotuna olentona, eikä siis Jumalana kuten Raamattu opettaa. Sotaisakin keisari kohdisti jyrkkiä vainoja kannattamansa opin vastustajiin.

Kerran hän kulki Odessan halki ja halusi nähdä siellä kuuluisan Pyhän Tuomaksen kirkon. Kuultuaan, että kaupungin kristitty väki vastusti lujasti areiolaisuutta, hän päätti väkisin käännyttää heidät. Harhaoppi oli hyväksyttävä kuoleman uhalla.

Alueen maaherra sai käskyn valmistella isku kirkkoon. Hän kuitenkin varoitti kristittyjä ja kehotti heitä pysymään poissa kirkostaan veriseksi kaavaillun iskun aikaan. Hän lupautui kertomaan keisarille, ettei ketään ollut tavoitettu, ja hän uskoi eteenpäin matkaavan keisarin sitten unohtavan koko jutun.

Tarjous oli hieno. Mutta kuitenkaan kukaan uskovista ei lopulta halunnut siihen tarttua. Seuraavana päivänä kaikki kristityt pakkautuivat kirkkoon.

Maaherralla ei ollut vaihtoehtoa. Hänen täytyi totella ja hän lähestyi hitaasti pyhää rakennusta joukkoineen. Silloin nainen pienen lapsen kanssa väkisin vääntäytyi joukkojen läpi kirkkoa kohti.

"Nainen, mihin olet menossa noin hullulla tavalla?"

"Kirkkoon, missä muutkin ovat."

"Etkö tiedä, että maaherra aikoo surmata kaikki, jotka ovat siellä?"

"Tiedän, siksi minäkin haluan olla siellä."

"Mutta miksi viet lapsesikin?" maaherra kysyi.

"Minä haluan, että hänetkin tullaan lukemaan marttyyrien joukkoon."

Kun maaherra näki kansan päättäväisyyden, hän käski joukkojensa vetäytyä. Ja hän meni keisarin luokse ja kertoi, että koko kaupungin väki oli valmistautunut kuolemaan.

"Et kai odota minun surmaavan jokaista asukasta?"

Vastentahtoisesti Valensin täytyi ottaa käskynsä takaisin. Kaupungin väki säästyi.

Meillä 2000 -luvun ihmisillä ja kristityillä voisi olla paljonkin opittavaa yhteyden voimasta niiltä ketkä ovat edellämme käyneet.

Gregorius ja Tiridates, valoa Armeniaan

Voisi helposti luulla, että ensimmäinen virallisesti kristitty maa olisi ollut Rooma. Keisari Konstantinus teki kristinuskosta maan virallisen uskonnon 300-luvun alkupuolella, mutta jo sitä ennen oli eräs toinen maa kääntynyt pois pakanuudesta.

Tämän tällä kertaa hieman pidemmän - Leigh Churchillin kuvauksesta mukaillun - kertomuksen päähenkilöt ovat:

Tiridates, Armenian kuninkaan poika ja

Gregorius, jonka isä murhasi Tiridateksen isän 200-luvun loppupuolella samoihin kuin persialaiset valloittivat maan.

Molemmat nuorukaiset joutuivat silloin maanpakoon. Persialaiset pakkokäännyttivät armenilaisia zarathustralaisuuteen. Tiridates meni Roomaan, jossa hänet kasvatettiin Rooman jumalien tuntemiseen. Gregorius päätyi Kappadokiaan, jossa oli vahva kristillinen seurakunta. Hän tutustuikin siellä totuuden sanomaan, tuli uskoon ja liittyi kasteen kautta seurakuntaan.

Kun Rooma valloitti Armenian, Tiridates pääsi palaamaan maahansa ja myös valtaistuimelle. Samoin kun Gregorius kuuli maansa vapautumisesta, hän koki, että hänen tuli palata sinne. Hän tuli ja julisti hyvää sanomaa Jeesuksesta ja kävi niin kuin tapaa käydä ja ihmisiä tuli uskoon.

Mutta kun Tiridates sai kuulla, että Gregorius oli palannut, hän raivostui. Hän haetutti isänsä murhaajan pojan luokseen, kidututti häntä ja laittoi vankilaan.

Gregorius joutui pieneen pimeään tyrmään. Ruokaa hän sai niin vähän, että olisi ilmeisesti kuollut nälkään, jollei eräs kristitty leski olisi toimittanut hänelle lisäravintoa. Eikä Tiridateksen viha rajoittunut Gregoriukseen, hän pyrki ankarin vainoin kitkemään kristinuskon maastaan.

Gregorius virui kurjissa oloissa vuoden, kaksi, kolme ... kaiken kaikkiaan kolmetoista vuotta. Sitten alkoi tapahtua.

Tiridates sattui huomaamaan erään hyvin kauniin nuoren naisen.

"Minä haluan hänet vaimokseni," hän lausui ja koska silloin kuninkaan sana oli laki, nuori nainen tuotiin hänen luokseen. Mutta kuningas joutui yllättymään."Kuinka voisin mennä naimisiin kansani murhaajan kanssa", vastasi nuori nainen nimeltään Hiripsime.

"Kuinka niin murhaajan? Minähän olen kansani kuningas!"

"Minun kansani ovat kristityt ja heidän vertaan on sinun käsissäsi."

Lopputulos oli, että nuori kaunis Hiripsime valitsi ennemmin kuoleman kuin osan kuninkaan vaimona. Tiridates mestautti hänet siinä paikassa.

Mutta se ei ollut tarinan loppu. Tiridates ei saanut rauhaa. Yöllä hän ei tahtonut saada unta. Tai jos sai, niin hän saattoi unessa nähdä itsensä demonien riivaamana petona ja Hiripsimen syyttävän häntä julmuudestaan. Tällainen jatkui. Kuningas oli synkkä ja hermot kireällä. Läheiset näkivät sen ja kansa näki sen. Lopulta hän oli hermoraunio, kuin hulluuden partaalla, kun muisto Hiripsimestä ja syyllisyys kiduttivat hänen mieltään.

Sitten eräänä päivänä kuninkaan sisar tuli hänen luokseen. "Veljeni, saanko kertoa unen, jonka viime yönä näin?"

"En tiedä", vastasi pelokas kuningas kädet vapisten.

"Näin kirkaskasvoisen miehen, joka sanoi, että on vain yksi apu kuninkaan sairauteen."

"Mikä se on?" huusi kuningas heti.

"Hän sanoi, että Gregorius tulee vapauttaa vankilasta. Vain silloin voi tulla apu."

Kuninkaan käskystä se sitten tehtiin ja kalpea, riutunut, hauras Gregorius saatettiin kuninkaan luo. "Mitä sinä tahdot?" hän kysyi hiljaa.

Tilanne selitettiin vangille ja hän vaipui polvilleen rukoukseen kuninkaan puolesta pyytäen Jumalalta, että kuningas, vaikka olikin vainonnut Herran omia, saisi avun, anteeksiannon ja pelastuksen.

Ja kuningas toipui. Hän keskusteli Gregoriuksen kanssa elämän tiestä Jeesuksessa ja lopulta hänet, hänen perheväkensä ja koko hovi kastettiin.

Gregoriuksesta tuli johtava piispa Armeniaan. Yhteistyössä kuninkaan kanssa hän edisti evankeliumin julistusta. Pakanatemppelit tuhottiin maasta ja sanaa Jeesuksesta vietiin monien lähettien toimesta. Kenttä oli valtava ja työ oli vaivallista ja hidasta, mutta hedelmällistä.

Gregorius sai kansaltaan lisänimen Illuminaattori, Valaisija, Valistaja.

"...olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa" (1.Kor.15:58).

Älkää murehtiko, munkit!

Raamattu kertoo paljon Jumalan huolenpidosta. Jeesus opetti vuorisaarnassa: "Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme? Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan" (Matt.6:31-33).

Jumalan pyhät ovat kautta aikain saaneet kokea Hänen huolehtivan heidän kaikista tarpeistaan.

Pyhä Benediktus, joka oli jo esillä aiemmassa kirjoituksessa, vietti 14 vuotta Monte Cassinon luostarin apottina. Kerran alueelle iski nälänhätä. Benediktus veljineen ei voinut kääntää pois ihmisiä, jotka tulivat heidän luokseen apua pyytämään. Kauan ei sitten kestänyt, että luostarissa ei ollut enää lainkaan viljaa.

Tuli päivä, jolloin pöydässä todellakin oli vain viisi leipää. Muuta syötävää ei enää ollut. Kukaan ei valittanut, mutta alakuloiset kasvot puhuivat enemmän kuin sanat.

"Oletteko levottomia mitättömän leivän takia?" kysyi Benediktus munkeilta. "Mitä se haittaa, jos meillä on tänään puutetta. Huomenna on uusi päivä. Odottakaa Herraa."

Seuraavana päivänä luostarin väki nousi odottaen päivää ilman leipää. Mutta kun portit avattiin, oli ulkopuolella suuri määrä säkkejä.

"Kuka on jättänyt kaksisataa mittaa jauhoja meille?"

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun luostari selvisi ruoan puutteesta. Eikä kukaan koskaan tullut tietämään, kuka heidän hyväntekijänsä oli.

"Hyväätekeväinen sielu tulee ravituksi, ja joka muita virvoittaa, se itse kostuu. Joka viljan pitää takanaan, sitä kansa kiroaa, mutta joka viljan kaupaksi antaa, sen pään päälle tulee siunaus" (Snl.11:25,26).

Elimmepä nousukaudessa ja vauraudessa tai jos elämme taantuman - tai laman - edessä niin kuin tätä kirjoittaessa ennustellaan, on hyvä muistaa Raamatun opetukset suhtautumisesta elatukseemme. Ja on hyvä pitää myös mielessä meitä ennen eläneiden pyhien kokemukset.

Emme ehkä saa uskollamme rikkauksia, mutta voimme luottaa, että Hän pitää meistä huolen.

Seurakunnan siemen

Marttyyrien verta on sanottu seurakunnan siemeneksi. Kristittyjen rohkeus vainoissa, jotka heihin kohdistettiin, vaikutti niin, että vainojen tulos olikin toinen kuin vainoajat uskoivat. Jumalan sana levisi ja seurakunta kasvoi niiden seurauksena.

Erityisen ankaria toimenpiteitä Rooman hallinto kohdisti vastakääntyneisiin. Sen uskottiin vaikuttavan tehokkaimmin. Eusebius kertoo Kirkkohistoriassaan, kuinka keisari Severuksen aikana kristityiksi kääntyneet äiti ja tytär, Marcella ja Potamiana joutuivat kidutettaviksi. Tämä tapahtui Aleksandriassa 200-luvun alussa. Pahoinpitelyn jälkeen tyttären annettiin tehdä valinta. Hän pääsi vapaaksi, jos kirosi Jeesusta. Muussa tapauksessa hänet luovutettaisiin gladiaattorien hyväksikäytettäväksi.

Potamiana joutui miettimään vastausta, jolla voisi välttää molemmat kohtalot.

"Jos haluatte kirousta, annan sen. Annan kirouksen jumalille, joka teki teistä demoneja."

Oikeussalissa nousi raivo. "Heittäkää hänet palavaan pätsiin", huusi tuomari.

"Sinä viet hänet!" hän huusi nuorelle sotilaalle, joka oli vartijana.

Sotilas oli Basilides. Hän oli oppinut uskon tiestä, mutta ei ollut uskaltanut tehdä julkista tunnustautumista uskoon. Kun hän vei Potamianaa pois, väkijoukko yritti pahoinpidellä häntä, mutta Basilides suojasi häntä omalla kehollaan miekka kädessä. Tämän ystävällisyyden eleen takia Potamiana kiitti häntä ja lupasi, että tulisi muistamaan tätä Herran edessä, kun hän pääsisi määränpäähänsä.

Hetken päästä Potamiana oli kuollut. Hänen äitinsä seurasi hänen perässään.

Muutaman päivän päästä Basilideksen piti vannoa sotilasvala tovereittensa kanssa.

Siinä hän kuitenkin ilmoitti: "Olen kristitty, enkä voi vannoa."

Pian hänkin oli oikeussalissa. Ja hänkin piti kiinni uskostaan. Hän sai kuolemantuomion ja joutui vankilaan odottamaan sen toimeenpanoa.

Seurakunta sai tietää uudesta uskonveljestä ja lähetti salaa miehiä puhumaan hänen kansaan. Eräs heistä oli luultavasti kirkkoisä Origenes.

Basiledes kertoi uskoontulostaan: "Kolme päivää Potamianan kuoleman jälkeen, hän ilmestyi minulle yöllä. Hän asetti kruunun päähäni ja kertoi, että oli rukoillut Jeesusta sieluni tähden. Ja Jeesus oli luvannut, että pääsen hänen luokseen pian."

Basilides kastettiin saman tien.

Ja seuraavana päivänä hän julkisesti kertoi tarinansa ja tuli mestatuksi.

Tämän tapaisia tarinoita on paljon alkukirkon historiassa. Jeesuksen sanan mukaan:

"... teidät viedään maaherrain ja kuningasten eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja pakanoille" (Matt.10:18).

Monin paikoin maailmassa tämä on yhä arkipäivää. Väitetään, että viimeisen sadan vuoden aikana on kuollut enemmän kristittyjä uskonsa tähden kuin alkuseurakunnan aikana. Onko joskus tuleva aika länsimaissakin, että tämä Jeesuksen sana käy uudelleen toteen?

Veljekset ja erilainen näky

Galatialainen Palladius (n. 364-320/330) teki jälkeensä tuleville sukupolville palveluksen kirjoittamalla ylös erämaaisien historiaa. Hän eli Pohjois-Egyptissä useita vuosia heidän yhteydessään. Myöhemmällä iällään hän toimi piispana Bityniassa. Hän oli myös Johannes "Kultasuu" Krysostomoksen oppilaita.

Monien tarinoidensa joukkoon hän sisällytti kertomuksen Paesiuksesta ja Isaiaksesta. He olivat varakkaan espanjalaisen kauppiaan lapsia. Isänsä kuoltua he perivät sangen mittavan omaisuuden. Vapaan markkinatalouden hyödyntäminen isänsä lailla ei heitä kuitenkaan innostanut. Yhdessä he miettivät, että he kuitenkin kuolevat ja saavat jättää työnsä tuloksen muille. He päättivät aloittaa luostarielämän. He lausuivat haluavansa "löytää hyödyllistä käyttöä isänsä rikkauksille, etteivät menettäisi sielujansa".

Kun he olivat jakaneet omaisuuden keskenään, he saivat erilaisen näyn sen käytöstä. Toinen jakoi kaiken luostareille, kirkoille ja vankiloille. Sitten hän löysi tavan elättää itsensä pienellä kaupankäynnillä ja keskittyi sitten rukoukseen ja askeettiseen elämään.

Toinen taas perusti varoillaan luostarin. Sinne hän sai seurakseen muutamia muita. He toivottivat tervetulleeksi kaikki köyhät, rammat, muukalaiset ja vanhukset. He kestitsivät näitä laupeuden työnään. Hän kulutti näin omaisuutensa.

Kun veljekset olivat kuolleet, molempia kiiteltiin runsaasti. Nousipa kiistakin kumpi oli toiminut paremmin ja viisaammin. Kun yksimielisyyttä ei syntynyt, väki meni kysymään Pambo -nimiseltä arvostetulta mieheltä mielipidettä kumman menetelmä oli ollut parempi.

Pambo vastasi:

"Molemmat olivat täydellisiä. Toinen teki Aabrahamin tekoja, toinen Elijan tekoja." Hän selitti, kuinka kumpikin oli omalla tavallaan toiminut Jumalan sanan mukaan ja että kumpaakaan ei voinut asettaa toisen yläpuolelle. Molemmat palvelivat omalla laillaan.

Kun hänen vastauksensa ei kuitenkaan tyydyttänyt kaikkia, Pambo pyysi heitä palaamaan myöhemmin. Se oli hänen tapansa. Hän otti aikaa vastauksen kysymiseen Herralta.

Kun väki palasi Pambon luokse muutaman päivän päästä, hän sanoi: "Näin kummankin seisovan paratiisissa kuin Jumalan läsnäolossa."

Veljekset säilyttivät sielunsa.

"... mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? (Matt.16:26)

Niinpä. Tämä keskeisin asia ei saanut väen huomiota.

Kuinka usein tällaiset oleellisimmat asiat jäävät meiltä huomiotta pohtiessamme vaikkapa sellaisia toisarvoisuuksia kuin eri menetelmien tuloksia?

Veljesten kiusaus

Toisen vuosituhannen ensi vuosina kaksi veljestä oli matkalla turnajaisiin Ranskassa. He olivat ritareita ja varakkaan suvun perillisiä. He joutuivat matkallaan menemään pitkän ja yksinäisen metsä-alueen läpi.

Siellä molempien mieleen tunki samaan aikaan tummansävyisiä ajatuksia. "Minähän voisin täällä helposti surmata veljeni ja koko perintö olisi minun."

Kumpikaan ei kuitenkaan langennut toteuttamaan ajatusta. Turnajaiset ja paluumatka sujuivat ongelmitta.

Myöhemmin he kuitenkin matkustivat samaa tietä ja syyllisyyden tunteet nousivat heidän sydämiinsä heidän muistaessaan aiemmat mietteensä. Miehet tunnustivat erikseen ajatuksensa eräälle erakolle. Ja sitten he paljastivat ne toisilleenkin.

"Sinäkin?"

Tietoisuus kummankin syyllisyydestä järkytti heitä ja he päätyivät yhdessä ratkaisuun.

He päättivät paeta maailmaa, joka aikaansai sellaisia ajatuksia veljesten mieleen. "Perintömme saa mennä muille. Antakaamme me itsemme Jumalalle."

Veljekset liittyivät erään metsässä asustelleen erakon seuraan. Se oli alkuna merkittävälle yhteisölle, josta syntyi luostari Molesmeen. Siellä merkittävään asemaan nousivat apotti Robert ja britti Stephen Harding. He halusivat palauttaa takaisin benediktiiniläisen luostarilaitoksen ihanteet, joiden näkivät kadonneen ajan myötä. Sellainen ilmiöhän tuntuu toistuvan herätysliikkeissä: ennemmin tai myöhemmin etäännytään ihanteista, maallistuminen saa sijaa ja pian ollaan täyden uudistuksen tarpeessa. Miehet perustivat luostarin karuihin oloihin luotaantyöntävälle suolle Citeaux'n alueelle. Se oli syntynä sistersiaaniselle sääntökunnalle, joka levisi laajalle Euroopassa. Heitä on kutsuttu myös valkoisiksi veljiksi siinä missä dominikaaneja kutsuttiin mustiksi veljiksi.

Harvat meistä lienevät miettineet veljesmurhaa keinona varallisuuden kasvattamiseen. Kuitenkin monenlaisia kyseenalaisia keinoja voi mieleen tulla, kun halutaan etsiä rikkautta tai taloudellista etua. Ehkäpä köyhien riisto, jota maailmassamme tapahtuu, ei pahimmillaan ole kovin kaukana veljesmurhasta, jos asiaa tarkkaan tutkitaan. Vaikkemme voisi paeta maailmaa erakkoyhteisöön, voimme kuitenkin veljesten tavoin torjua ahneuden ja itsekkyyden ajatuksia - yksilöinä ja yhdessä.

Gregorios ja Basileios

Lyhyt tarina Martasta ja Mariasta on eräs Raamatun tunnetuimpia kertomuksia. Martta palveli Jeesusta ja hänen seuruettaan laittaen ruokaa ja tarjoillen. Maria viipyi Jeesuksen jalkojen juuressa kuunnellen hänen opetustaan. Ja Martta arvosteli Marian töistä luistamista.

Gregorios ja Basileios olivat opiskelutovereita ja kämppiksiä Ateenassa 300-luvun puolivälissä. He olivat kotoisin samoilta seuduilta Kappadokiasta, nykyisen Turkin alueelta. Ateenassa he tunsivat kaksi tietä. Toinen vei kirkkoon, toinen kouluun. Ateenan huvielämä jäi heille vieraaksi. Toisin oli luultavimmin heidän opiskelutoverillaan Julianuksella, joka tunnettiin myöhemmin keisarina lisänimellä Luopio.

Ystävysten tie vei Ateenasta erilleen. Basileios meni Palestiinaan ja Pohjois-Egyptiin erämaaisien luo. Hän oli kuullut erämaaherätyksestä. Gregorios liittyi hänen seuraansa myöhemmin Pontoksessa Mustanmeren rannalla, jossa oli erakkoyhteisö. Siellä he syventyivät rukoukseen, Sanan tutkimiseen ja kirjoittamiseen. He olivat luomassa ortodokseille tärkeää Filokaliaa, hartauskirjallisuuden klassikkoa.

Ystävykset olivat luonteeltaan erilaisia. Basileios oli toimen mies. Voimakas ja päättäväinen. Kun hänet kutsuttiin Kesarean piispaksi, hän ryhtyi arkailematta toimeen. Hän on synnyttämässä luostariherätystä toimien sen keulakuvana. Hän ei johtanut vain munkkeja vaan vaikutti koko yhteiskuntaan. Hän rakennutti sairaaloita, orpokoteja, leprakoteja, kouluja ja organisoi köyhäinapua. Hän toimi kuin Martta.

Gregorios oli syrjäänvetäytyvä ja ujo. Marian lailla hän olisi halunnut vain halunnut viipyä hiljaisuudessa, rukouksessa ja Sanan tutkimisessa. Papiksi hänet saatiin lähinnä puolipetoksella ja nimityksellä, johon ei halukkuutta kysytty. Gregorioksen ehkä tärkein elämäntyö oli kolminaisuusopin kirkastaminen ja areiolaisuuden harhaopin vastustaminen. Kun Jumalan asiasta oli kyse, hän ei epäröinyt nousta esille ja puolustaa totuutta. Voimalla, joka oli saatu Sanasta ja rukouskammiosta, hän oli hienoilla saarnoillaan saamassa aikaan järjestystä hengelliseen sekasortoon, joka vallitsi kristikunnassa. Vuoden 381 Konstantinopolin kirkolliskokouksen päätöksissä näkyi hänen työnsä.

Miesten erilaiset tiet aiheuttivat joskus jännitteitäkin. Tällä kertaa Mariakin arvosteli Marttaa. Gregorios koki Basileioksen pettäneen ystävysten aiemmat ihanteet ja sortuneen liian maailmalliseksi ja joutuneen kirkkopolitiikan kahlitsemaksi.

Miesten ystävyys ja yhteys kuitenkin säilyivät loppuun asti. Eri kutsumus ei siihen lopulta vaikuttanut. Heillä säilyi veljeys niin kuin Martalla ja Marialla sisaruus. Gregorioksen ehkä loistavimmaksi puheeksi on kutsuttu hautajaispuhetta Basileioksen maahanlaskemistilaisuudessa.

Nykyään käydään joskus keskustelua kristittyjen tehtävästä maailmasta. Jotkut korostavat Sanan julistamisen ensiarvoisuutta. He saattavat arvostella sosiaalista työtä tekeviä kristittyjä tärkeimmän tehtävän laiminlyömisestä. Nämä taas ovat korostaneet koko ihmisen huomioimisen tärkeyttä, sekä hengen, sielun ja ruumiin tarpeiden täyttämistä. Ja arvostelijoitaan he ovat syyttäneet hurskastelusta.

Muistuttakoot Gregorios ja Basileios meitä yhteyden oikeasta tiestä. Sitä voidaan kulkea, vaikka kutsumus ja tehtävät olisivat erilaiset.