Odessalainen yhteys

Flavius Julius Valens oli Rooman itäosan hallitsija vuosina 364-378. Hän oli vahva areiolaisuuden kannattaja ja edistäjä. Areiolaisuus oli harhaoppi, joka piti Jeesusta luotuna olentona, eikä siis Jumalana kuten Raamattu opettaa. Sotaisakin keisari kohdisti jyrkkiä vainoja kannattamansa opin vastustajiin.

Kerran hän kulki Odessan halki ja halusi nähdä siellä kuuluisan Pyhän Tuomaksen kirkon. Kuultuaan, että kaupungin kristitty väki vastusti lujasti areiolaisuutta, hän päätti väkisin käännyttää heidät. Harhaoppi oli hyväksyttävä kuoleman uhalla.

Alueen maaherra sai käskyn valmistella isku kirkkoon. Hän kuitenkin varoitti kristittyjä ja kehotti heitä pysymään poissa kirkostaan veriseksi kaavaillun iskun aikaan. Hän lupautui kertomaan keisarille, ettei ketään ollut tavoitettu, ja hän uskoi eteenpäin matkaavan keisarin sitten unohtavan koko jutun.

Tarjous oli hieno. Mutta kuitenkaan kukaan uskovista ei lopulta halunnut siihen tarttua. Seuraavana päivänä kaikki kristityt pakkautuivat kirkkoon.

Maaherralla ei ollut vaihtoehtoa. Hänen täytyi totella ja hän lähestyi hitaasti pyhää rakennusta joukkoineen. Silloin nainen pienen lapsen kanssa väkisin vääntäytyi joukkojen läpi kirkkoa kohti.

"Nainen, mihin olet menossa noin hullulla tavalla?"

"Kirkkoon, missä muutkin ovat."

"Etkö tiedä, että maaherra aikoo surmata kaikki, jotka ovat siellä?"

"Tiedän, siksi minäkin haluan olla siellä."

"Mutta miksi viet lapsesikin?" maaherra kysyi.

"Minä haluan, että hänetkin tullaan lukemaan marttyyrien joukkoon."

Kun maaherra näki kansan päättäväisyyden, hän käski joukkojensa vetäytyä. Ja hän meni keisarin luokse ja kertoi, että koko kaupungin väki oli valmistautunut kuolemaan.

"Et kai odota minun surmaavan jokaista asukasta?"

Vastentahtoisesti Valensin täytyi ottaa käskynsä takaisin. Kaupungin väki säästyi.

Meillä 2000 -luvun ihmisillä ja kristityillä voisi olla paljonkin opittavaa yhteyden voimasta niiltä ketkä ovat edellämme käyneet.

Gregorius ja Tiridates, valoa Armeniaan

Voisi helposti luulla, että ensimmäinen virallisesti kristitty maa olisi ollut Rooma. Keisari Konstantinus teki kristinuskosta maan virallisen uskonnon 300-luvun alkupuolella, mutta jo sitä ennen oli eräs toinen maa kääntynyt pois pakanuudesta.

Tämän tällä kertaa hieman pidemmän - Leigh Churchillin kuvauksesta mukaillun - kertomuksen päähenkilöt ovat:

Tiridates, Armenian kuninkaan poika ja

Gregorius, jonka isä murhasi Tiridateksen isän 200-luvun loppupuolella samoihin kuin persialaiset valloittivat maan.

Molemmat nuorukaiset joutuivat silloin maanpakoon. Persialaiset pakkokäännyttivät armenilaisia zarathustralaisuuteen. Tiridates meni Roomaan, jossa hänet kasvatettiin Rooman jumalien tuntemiseen. Gregorius päätyi Kappadokiaan, jossa oli vahva kristillinen seurakunta. Hän tutustuikin siellä totuuden sanomaan, tuli uskoon ja liittyi kasteen kautta seurakuntaan.

Kun Rooma valloitti Armenian, Tiridates pääsi palaamaan maahansa ja myös valtaistuimelle. Samoin kun Gregorius kuuli maansa vapautumisesta, hän koki, että hänen tuli palata sinne. Hän tuli ja julisti hyvää sanomaa Jeesuksesta ja kävi niin kuin tapaa käydä ja ihmisiä tuli uskoon.

Mutta kun Tiridates sai kuulla, että Gregorius oli palannut, hän raivostui. Hän haetutti isänsä murhaajan pojan luokseen, kidututti häntä ja laittoi vankilaan.

Gregorius joutui pieneen pimeään tyrmään. Ruokaa hän sai niin vähän, että olisi ilmeisesti kuollut nälkään, jollei eräs kristitty leski olisi toimittanut hänelle lisäravintoa. Eikä Tiridateksen viha rajoittunut Gregoriukseen, hän pyrki ankarin vainoin kitkemään kristinuskon maastaan.

Gregorius virui kurjissa oloissa vuoden, kaksi, kolme ... kaiken kaikkiaan kolmetoista vuotta. Sitten alkoi tapahtua.

Tiridates sattui huomaamaan erään hyvin kauniin nuoren naisen.

"Minä haluan hänet vaimokseni," hän lausui ja koska silloin kuninkaan sana oli laki, nuori nainen tuotiin hänen luokseen. Mutta kuningas joutui yllättymään."Kuinka voisin mennä naimisiin kansani murhaajan kanssa", vastasi nuori nainen nimeltään Hiripsime.

"Kuinka niin murhaajan? Minähän olen kansani kuningas!"

"Minun kansani ovat kristityt ja heidän vertaan on sinun käsissäsi."

Lopputulos oli, että nuori kaunis Hiripsime valitsi ennemmin kuoleman kuin osan kuninkaan vaimona. Tiridates mestautti hänet siinä paikassa.

Mutta se ei ollut tarinan loppu. Tiridates ei saanut rauhaa. Yöllä hän ei tahtonut saada unta. Tai jos sai, niin hän saattoi unessa nähdä itsensä demonien riivaamana petona ja Hiripsimen syyttävän häntä julmuudestaan. Tällainen jatkui. Kuningas oli synkkä ja hermot kireällä. Läheiset näkivät sen ja kansa näki sen. Lopulta hän oli hermoraunio, kuin hulluuden partaalla, kun muisto Hiripsimestä ja syyllisyys kiduttivat hänen mieltään.

Sitten eräänä päivänä kuninkaan sisar tuli hänen luokseen. "Veljeni, saanko kertoa unen, jonka viime yönä näin?"

"En tiedä", vastasi pelokas kuningas kädet vapisten.

"Näin kirkaskasvoisen miehen, joka sanoi, että on vain yksi apu kuninkaan sairauteen."

"Mikä se on?" huusi kuningas heti.

"Hän sanoi, että Gregorius tulee vapauttaa vankilasta. Vain silloin voi tulla apu."

Kuninkaan käskystä se sitten tehtiin ja kalpea, riutunut, hauras Gregorius saatettiin kuninkaan luo. "Mitä sinä tahdot?" hän kysyi hiljaa.

Tilanne selitettiin vangille ja hän vaipui polvilleen rukoukseen kuninkaan puolesta pyytäen Jumalalta, että kuningas, vaikka olikin vainonnut Herran omia, saisi avun, anteeksiannon ja pelastuksen.

Ja kuningas toipui. Hän keskusteli Gregoriuksen kanssa elämän tiestä Jeesuksessa ja lopulta hänet, hänen perheväkensä ja koko hovi kastettiin.

Gregoriuksesta tuli johtava piispa Armeniaan. Yhteistyössä kuninkaan kanssa hän edisti evankeliumin julistusta. Pakanatemppelit tuhottiin maasta ja sanaa Jeesuksesta vietiin monien lähettien toimesta. Kenttä oli valtava ja työ oli vaivallista ja hidasta, mutta hedelmällistä.

Gregorius sai kansaltaan lisänimen Illuminaattori, Valaisija, Valistaja.

"...olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa" (1.Kor.15:58).

Älkää murehtiko, munkit!

Raamattu kertoo paljon Jumalan huolenpidosta. Jeesus opetti vuorisaarnassa: "Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme? Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan" (Matt.6:31-33).

Jumalan pyhät ovat kautta aikain saaneet kokea Hänen huolehtivan heidän kaikista tarpeistaan.

Pyhä Benediktus, joka oli jo esillä aiemmassa kirjoituksessa, vietti 14 vuotta Monte Cassinon luostarin apottina. Kerran alueelle iski nälänhätä. Benediktus veljineen ei voinut kääntää pois ihmisiä, jotka tulivat heidän luokseen apua pyytämään. Kauan ei sitten kestänyt, että luostarissa ei ollut enää lainkaan viljaa.

Tuli päivä, jolloin pöydässä todellakin oli vain viisi leipää. Muuta syötävää ei enää ollut. Kukaan ei valittanut, mutta alakuloiset kasvot puhuivat enemmän kuin sanat.

"Oletteko levottomia mitättömän leivän takia?" kysyi Benediktus munkeilta. "Mitä se haittaa, jos meillä on tänään puutetta. Huomenna on uusi päivä. Odottakaa Herraa."

Seuraavana päivänä luostarin väki nousi odottaen päivää ilman leipää. Mutta kun portit avattiin, oli ulkopuolella suuri määrä säkkejä.

"Kuka on jättänyt kaksisataa mittaa jauhoja meille?"

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun luostari selvisi ruoan puutteesta. Eikä kukaan koskaan tullut tietämään, kuka heidän hyväntekijänsä oli.

"Hyväätekeväinen sielu tulee ravituksi, ja joka muita virvoittaa, se itse kostuu. Joka viljan pitää takanaan, sitä kansa kiroaa, mutta joka viljan kaupaksi antaa, sen pään päälle tulee siunaus" (Snl.11:25,26).

Elimmepä nousukaudessa ja vauraudessa tai jos elämme taantuman - tai laman - edessä niin kuin tätä kirjoittaessa ennustellaan, on hyvä muistaa Raamatun opetukset suhtautumisesta elatukseemme. Ja on hyvä pitää myös mielessä meitä ennen eläneiden pyhien kokemukset.

Emme ehkä saa uskollamme rikkauksia, mutta voimme luottaa, että Hän pitää meistä huolen.

Seurakunnan siemen

Marttyyrien verta on sanottu seurakunnan siemeneksi. Kristittyjen rohkeus vainoissa, jotka heihin kohdistettiin, vaikutti niin, että vainojen tulos olikin toinen kuin vainoajat uskoivat. Jumalan sana levisi ja seurakunta kasvoi niiden seurauksena.

Erityisen ankaria toimenpiteitä Rooman hallinto kohdisti vastakääntyneisiin. Sen uskottiin vaikuttavan tehokkaimmin. Eusebius kertoo Kirkkohistoriassaan, kuinka keisari Severuksen aikana kristityiksi kääntyneet äiti ja tytär, Marcella ja Potamiana joutuivat kidutettaviksi. Tämä tapahtui Aleksandriassa 200-luvun alussa. Pahoinpitelyn jälkeen tyttären annettiin tehdä valinta. Hän pääsi vapaaksi, jos kirosi Jeesusta. Muussa tapauksessa hänet luovutettaisiin gladiaattorien hyväksikäytettäväksi.

Potamiana joutui miettimään vastausta, jolla voisi välttää molemmat kohtalot.

"Jos haluatte kirousta, annan sen. Annan kirouksen jumalille, joka teki teistä demoneja."

Oikeussalissa nousi raivo. "Heittäkää hänet palavaan pätsiin", huusi tuomari.

"Sinä viet hänet!" hän huusi nuorelle sotilaalle, joka oli vartijana.

Sotilas oli Basilides. Hän oli oppinut uskon tiestä, mutta ei ollut uskaltanut tehdä julkista tunnustautumista uskoon. Kun hän vei Potamianaa pois, väkijoukko yritti pahoinpidellä häntä, mutta Basilides suojasi häntä omalla kehollaan miekka kädessä. Tämän ystävällisyyden eleen takia Potamiana kiitti häntä ja lupasi, että tulisi muistamaan tätä Herran edessä, kun hän pääsisi määränpäähänsä.

Hetken päästä Potamiana oli kuollut. Hänen äitinsä seurasi hänen perässään.

Muutaman päivän päästä Basilideksen piti vannoa sotilasvala tovereittensa kanssa.

Siinä hän kuitenkin ilmoitti: "Olen kristitty, enkä voi vannoa."

Pian hänkin oli oikeussalissa. Ja hänkin piti kiinni uskostaan. Hän sai kuolemantuomion ja joutui vankilaan odottamaan sen toimeenpanoa.

Seurakunta sai tietää uudesta uskonveljestä ja lähetti salaa miehiä puhumaan hänen kansaan. Eräs heistä oli luultavasti kirkkoisä Origenes.

Basiledes kertoi uskoontulostaan: "Kolme päivää Potamianan kuoleman jälkeen, hän ilmestyi minulle yöllä. Hän asetti kruunun päähäni ja kertoi, että oli rukoillut Jeesusta sieluni tähden. Ja Jeesus oli luvannut, että pääsen hänen luokseen pian."

Basilides kastettiin saman tien.

Ja seuraavana päivänä hän julkisesti kertoi tarinansa ja tuli mestatuksi.

Tämän tapaisia tarinoita on paljon alkukirkon historiassa. Jeesuksen sanan mukaan:

"... teidät viedään maaherrain ja kuningasten eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja pakanoille" (Matt.10:18).

Monin paikoin maailmassa tämä on yhä arkipäivää. Väitetään, että viimeisen sadan vuoden aikana on kuollut enemmän kristittyjä uskonsa tähden kuin alkuseurakunnan aikana. Onko joskus tuleva aika länsimaissakin, että tämä Jeesuksen sana käy uudelleen toteen?

Veljekset ja erilainen näky

Galatialainen Palladius (n. 364-320/330) teki jälkeensä tuleville sukupolville palveluksen kirjoittamalla ylös erämaaisien historiaa. Hän eli Pohjois-Egyptissä useita vuosia heidän yhteydessään. Myöhemmällä iällään hän toimi piispana Bityniassa. Hän oli myös Johannes "Kultasuu" Krysostomoksen oppilaita.

Monien tarinoidensa joukkoon hän sisällytti kertomuksen Paesiuksesta ja Isaiaksesta. He olivat varakkaan espanjalaisen kauppiaan lapsia. Isänsä kuoltua he perivät sangen mittavan omaisuuden. Vapaan markkinatalouden hyödyntäminen isänsä lailla ei heitä kuitenkaan innostanut. Yhdessä he miettivät, että he kuitenkin kuolevat ja saavat jättää työnsä tuloksen muille. He päättivät aloittaa luostarielämän. He lausuivat haluavansa "löytää hyödyllistä käyttöä isänsä rikkauksille, etteivät menettäisi sielujansa".

Kun he olivat jakaneet omaisuuden keskenään, he saivat erilaisen näyn sen käytöstä. Toinen jakoi kaiken luostareille, kirkoille ja vankiloille. Sitten hän löysi tavan elättää itsensä pienellä kaupankäynnillä ja keskittyi sitten rukoukseen ja askeettiseen elämään.

Toinen taas perusti varoillaan luostarin. Sinne hän sai seurakseen muutamia muita. He toivottivat tervetulleeksi kaikki köyhät, rammat, muukalaiset ja vanhukset. He kestitsivät näitä laupeuden työnään. Hän kulutti näin omaisuutensa.

Kun veljekset olivat kuolleet, molempia kiiteltiin runsaasti. Nousipa kiistakin kumpi oli toiminut paremmin ja viisaammin. Kun yksimielisyyttä ei syntynyt, väki meni kysymään Pambo -nimiseltä arvostetulta mieheltä mielipidettä kumman menetelmä oli ollut parempi.

Pambo vastasi:

"Molemmat olivat täydellisiä. Toinen teki Aabrahamin tekoja, toinen Elijan tekoja." Hän selitti, kuinka kumpikin oli omalla tavallaan toiminut Jumalan sanan mukaan ja että kumpaakaan ei voinut asettaa toisen yläpuolelle. Molemmat palvelivat omalla laillaan.

Kun hänen vastauksensa ei kuitenkaan tyydyttänyt kaikkia, Pambo pyysi heitä palaamaan myöhemmin. Se oli hänen tapansa. Hän otti aikaa vastauksen kysymiseen Herralta.

Kun väki palasi Pambon luokse muutaman päivän päästä, hän sanoi: "Näin kummankin seisovan paratiisissa kuin Jumalan läsnäolossa."

Veljekset säilyttivät sielunsa.

"... mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? (Matt.16:26)

Niinpä. Tämä keskeisin asia ei saanut väen huomiota.

Kuinka usein tällaiset oleellisimmat asiat jäävät meiltä huomiotta pohtiessamme vaikkapa sellaisia toisarvoisuuksia kuin eri menetelmien tuloksia?

Veljesten kiusaus

Toisen vuosituhannen ensi vuosina kaksi veljestä oli matkalla turnajaisiin Ranskassa. He olivat ritareita ja varakkaan suvun perillisiä. He joutuivat matkallaan menemään pitkän ja yksinäisen metsä-alueen läpi.

Siellä molempien mieleen tunki samaan aikaan tummansävyisiä ajatuksia. "Minähän voisin täällä helposti surmata veljeni ja koko perintö olisi minun."

Kumpikaan ei kuitenkaan langennut toteuttamaan ajatusta. Turnajaiset ja paluumatka sujuivat ongelmitta.

Myöhemmin he kuitenkin matkustivat samaa tietä ja syyllisyyden tunteet nousivat heidän sydämiinsä heidän muistaessaan aiemmat mietteensä. Miehet tunnustivat erikseen ajatuksensa eräälle erakolle. Ja sitten he paljastivat ne toisilleenkin.

"Sinäkin?"

Tietoisuus kummankin syyllisyydestä järkytti heitä ja he päätyivät yhdessä ratkaisuun.

He päättivät paeta maailmaa, joka aikaansai sellaisia ajatuksia veljesten mieleen. "Perintömme saa mennä muille. Antakaamme me itsemme Jumalalle."

Veljekset liittyivät erään metsässä asustelleen erakon seuraan. Se oli alkuna merkittävälle yhteisölle, josta syntyi luostari Molesmeen. Siellä merkittävään asemaan nousivat apotti Robert ja britti Stephen Harding. He halusivat palauttaa takaisin benediktiiniläisen luostarilaitoksen ihanteet, joiden näkivät kadonneen ajan myötä. Sellainen ilmiöhän tuntuu toistuvan herätysliikkeissä: ennemmin tai myöhemmin etäännytään ihanteista, maallistuminen saa sijaa ja pian ollaan täyden uudistuksen tarpeessa. Miehet perustivat luostarin karuihin oloihin luotaantyöntävälle suolle Citeaux'n alueelle. Se oli syntynä sistersiaaniselle sääntökunnalle, joka levisi laajalle Euroopassa. Heitä on kutsuttu myös valkoisiksi veljiksi siinä missä dominikaaneja kutsuttiin mustiksi veljiksi.

Harvat meistä lienevät miettineet veljesmurhaa keinona varallisuuden kasvattamiseen. Kuitenkin monenlaisia kyseenalaisia keinoja voi mieleen tulla, kun halutaan etsiä rikkautta tai taloudellista etua. Ehkäpä köyhien riisto, jota maailmassamme tapahtuu, ei pahimmillaan ole kovin kaukana veljesmurhasta, jos asiaa tarkkaan tutkitaan. Vaikkemme voisi paeta maailmaa erakkoyhteisöön, voimme kuitenkin veljesten tavoin torjua ahneuden ja itsekkyyden ajatuksia - yksilöinä ja yhdessä.

Gregorios ja Basileios

Lyhyt tarina Martasta ja Mariasta on eräs Raamatun tunnetuimpia kertomuksia. Martta palveli Jeesusta ja hänen seuruettaan laittaen ruokaa ja tarjoillen. Maria viipyi Jeesuksen jalkojen juuressa kuunnellen hänen opetustaan. Ja Martta arvosteli Marian töistä luistamista.

Gregorios ja Basileios olivat opiskelutovereita ja kämppiksiä Ateenassa 300-luvun puolivälissä. He olivat kotoisin samoilta seuduilta Kappadokiasta, nykyisen Turkin alueelta. Ateenassa he tunsivat kaksi tietä. Toinen vei kirkkoon, toinen kouluun. Ateenan huvielämä jäi heille vieraaksi. Toisin oli luultavimmin heidän opiskelutoverillaan Julianuksella, joka tunnettiin myöhemmin keisarina lisänimellä Luopio.

Ystävysten tie vei Ateenasta erilleen. Basileios meni Palestiinaan ja Pohjois-Egyptiin erämaaisien luo. Hän oli kuullut erämaaherätyksestä. Gregorios liittyi hänen seuraansa myöhemmin Pontoksessa Mustanmeren rannalla, jossa oli erakkoyhteisö. Siellä he syventyivät rukoukseen, Sanan tutkimiseen ja kirjoittamiseen. He olivat luomassa ortodokseille tärkeää Filokaliaa, hartauskirjallisuuden klassikkoa.

Ystävykset olivat luonteeltaan erilaisia. Basileios oli toimen mies. Voimakas ja päättäväinen. Kun hänet kutsuttiin Kesarean piispaksi, hän ryhtyi arkailematta toimeen. Hän on synnyttämässä luostariherätystä toimien sen keulakuvana. Hän ei johtanut vain munkkeja vaan vaikutti koko yhteiskuntaan. Hän rakennutti sairaaloita, orpokoteja, leprakoteja, kouluja ja organisoi köyhäinapua. Hän toimi kuin Martta.

Gregorios oli syrjäänvetäytyvä ja ujo. Marian lailla hän olisi halunnut vain halunnut viipyä hiljaisuudessa, rukouksessa ja Sanan tutkimisessa. Papiksi hänet saatiin lähinnä puolipetoksella ja nimityksellä, johon ei halukkuutta kysytty. Gregorioksen ehkä tärkein elämäntyö oli kolminaisuusopin kirkastaminen ja areiolaisuuden harhaopin vastustaminen. Kun Jumalan asiasta oli kyse, hän ei epäröinyt nousta esille ja puolustaa totuutta. Voimalla, joka oli saatu Sanasta ja rukouskammiosta, hän oli hienoilla saarnoillaan saamassa aikaan järjestystä hengelliseen sekasortoon, joka vallitsi kristikunnassa. Vuoden 381 Konstantinopolin kirkolliskokouksen päätöksissä näkyi hänen työnsä.

Miesten erilaiset tiet aiheuttivat joskus jännitteitäkin. Tällä kertaa Mariakin arvosteli Marttaa. Gregorios koki Basileioksen pettäneen ystävysten aiemmat ihanteet ja sortuneen liian maailmalliseksi ja joutuneen kirkkopolitiikan kahlitsemaksi.

Miesten ystävyys ja yhteys kuitenkin säilyivät loppuun asti. Eri kutsumus ei siihen lopulta vaikuttanut. Heillä säilyi veljeys niin kuin Martalla ja Marialla sisaruus. Gregorioksen ehkä loistavimmaksi puheeksi on kutsuttu hautajaispuhetta Basileioksen maahanlaskemistilaisuudessa.

Nykyään käydään joskus keskustelua kristittyjen tehtävästä maailmasta. Jotkut korostavat Sanan julistamisen ensiarvoisuutta. He saattavat arvostella sosiaalista työtä tekeviä kristittyjä tärkeimmän tehtävän laiminlyömisestä. Nämä taas ovat korostaneet koko ihmisen huomioimisen tärkeyttä, sekä hengen, sielun ja ruumiin tarpeiden täyttämistä. Ja arvostelijoitaan he ovat syyttäneet hurskastelusta.

Muistuttakoot Gregorios ja Basileios meitä yhteyden oikeasta tiestä. Sitä voidaan kulkea, vaikka kutsumus ja tehtävät olisivat erilaiset.

Laurentius ja seurakunnan aarteet

Kirkkoisä Kyprianus on kertonut Rooman seurakunnan marttyyreista. Keisari Valerianuksen vainojen aikaan vuonna 258 seurakunnan johtaja Sixtus mestattiin uskonsa tähden. Kyprianus kertoo, että päädiakoni Laurentius oli itkenyt seuratessaan Sixtusta mestauspaikalle, koska häntä ei oltu katsottu arvolliseksi kantamaan marttyyrikruunua. Sixtus oli lohduttanut häntä, että vaikea taistelu odotti häntä lähipäivinä ja että hän tulisi kärsimään kuoleman Kristuksen tähden.

Laurentius säästettiin luultavasti siksi, että Rooman varakonsuli toivoi hänen avullaan pääsevänsä käsiksi seurakunnan varoihin. Ne olivat Laurentiuksen hallussa. Kun tämä toive tuli Laurentiuksen tietoon, hän pyysi aikaa kerätä varat. Tarinan mukaan hän lahjoitti varat köyhille. Sitten hän keräsi kaikki seurakunnan köyhät ja saattoi heidät varakonsulin eteen ja sanoi:

"Katso, tässä ovat seurakunnan aarteet, sillä he elävät Kristuksen uskossa ja Kristus elää heissä."

Varakonsuli raivostui huomatessaan tulleensa petetyksi ja langetti Laurentiukselle kuolemantuomion. Hänet halstrattiin kuoliaaksi. Hän kärsi hirvittävät tuskat suurella kärsivällisyydellä. Maattuaan jonkin aikaa halstarissa hän tarinan mukaan sanoi hiljaa ja lempeästi varakonsulille:"Nyt minut on jo paistettu toiselta puolelta; käännä sen tähden tähden toinen puoli."

Sixtus kuoli elokuun 6 vuonna 258. Laurenius muutaman päivän päästä. Heidän kuolemistaan kertonut Kyprianus kärsi marttyyrikuoleman samana vuonna syyskuun 14. päivä. Hänen kerrotaan huudahtaneen "Jumalalle olkoon kiitos" kuultuaan joutuvansa mestattavaksi miekalla.

Kun teloittaja tuli hänen luokseen mestauspaikalla, hän pyysi omiaan antamaan tälle 25 guldenia palkkioksi työstään.

Kaikki nämä miehet tiesivät, että heillä oli aarre odottamassa taivaissa.

Kun seuraavan kerran olet lähellä jotain Suomen monista Pyhän Laurin kirkoista, muista että länsimaissammekaan ei aina ole ollut samanlaista vapautta uskoon ja vakaumukseen kuin nyt. Saamme kiittää tilanteestamme monia, jotka eivät raskaimmankaan painostuksen alla ole kieltäneet totuutta.

Pyhän Martin viitta

Martinus eli suomeksi Martti syntyi 300-luvun alkupuolella. Hän vietti nuoruutensa sotilaana. Hän oli jo kymmenvuotiaana kuullut evankeliumin ja halunnut liittyä kristilliseen seurakuntaan, mutta se ei ollut hänen vanhemmilleen mieleen. He pakottivat hänet ryhtymään sotilasuralle vartuttuaan.

Hän oli erilainen roomalainen sotilas. Normaalin tavan mukaan sotilaitten palvelijat luonnollisesti palvelivat heitä. Martti sen sijaan ei antanut palvelijansa kiillottaa saappaitaan vaan saattoi omien saappaittensa ohella kiillottaa palvelijansakin saappat. Aterialla miehet söivät yhdessä palvellen toisiaan. Juopottelua ja muuta vastaavaa hän ei harrastanut.

Kerran Martinuksen joukko-osasto oli menossa Amiensin kaupungin läpi. Oli kylmä talvi, monia oli menehtynyt pakkaseen. Auttamaan auliilla sotilaalla ei ollut päällään kuin viitta, sillä hän oli jakanut pois muut vaatteensa.

"Olisiko mitään köyhälle ja alastomalla miehelle?" hän kuuli silloin jonkun kysyvän.

Ja toden totta: lumessa istuva kerjäläinen oli liki alaston.

Muut sotilaat menivät ohi, mutta Martinus pysähtyi, otti viittansa ja leikkasi sen kahtia miekallaan. "Veljeni, jaan kanssasi sen mitä minulla on."

Seuraavana yönä, kun Martinus nukkui kietoutuneena viitan puolikkaaseensa, hän näki näyssä Kristuksen taivaallisessa kirkkaudessa enkelien ympäröimänä. Hänellä oli päällään Martinuksen viitanpuolikas.

"Martinus, joka vielä odottaa kastettaan, antoi tämän viitan minulle".

Kun Pyhäksi Martiksi myöhemmin nimitetty mies heräsi seuraavana aamuna, hän tiesi mitä hänen tuli tehdä. Hän riensi kirkkoon pyytämään kastetta. Hän odotti jonkin aikaa sen toteuttamista ystävänsä toiveesta, joka oli pyytänyt häntä viivyttämään sitä. Tämä halusi, että he voisivat tehdä sen yhdessä, kun ystävä olisi vapaa asepalveluksesta.

Pyhä Martti päätyi lopulta kirkon palvelukseen Toursin piispaksi. Paljon tarinoita on kerrottu hänen rohkeudestaan ja uskollisuudestaan.

Aikamme on pinnallinen. Jos tätä kirjoitettaessa katsoo vaikka listaa suosituimmista blogeista, niin kärjessä on suuri joukko muotia, pukeutumista ja tyyliä käsitteleviä sinänsä sympaattisia ja asiallisiakin sivustoja.

Ehkäpä kuitenkin ajatus roomalaisesta sotilaasta antamassa viittansa puolikasta kerjäläiselle voisi pysähdyttää meitä miettimään elämän syvempiäkin arvoja.

Benediktus - erakkoelämästä eteenpäin

Varhaiskirkon erämaaisissä ja myöhemmin munkeissa on kiinnitetty huomiota erääseen oleelliseen kehityskulkuun, joka on tuntunut usein toistuvan.
He halusivat paeta maailman pahuutta ja kirkonkin rappiota vetäytymällä yksinäisyyteen. He tahtoivat viettää aikansa yksin Jeesuksen seurassa rukouksissa ja paastoissa.
Kuitenkin he lopulta päätyivät takaisin ihmisten luokse loistamaan sitä valoa, jota olivat saaneet.
Gregorius Suuri on kirjoittanut Benediktus Nursialaisen (480-547) elämäkerran. Hän oli vauraan italialaisen suvun vesa, joka sai tarpeekseen maansa kaupunkielämästä ja sen kaikesta moraalittomuudesta ja ahneudesta. Opiskeluelämä työnsi häntä luotaan. Siellä nuoria houkuteltiin keskinäiseen kilpailuun maalailemalla kuvia palkinnoista, jotka parhaimpia odottivat. Benediktus niin sanotusti jätti maailman jo nuorukaisena.
Aikansa vaelleltuaan hän päätyi erinäisten vaiheiden kautta vuoristoiselle Subiacon alueelle. Siellä eräs munkki nimeltä Romanus vaikuttui hänen hurskaudestaan. Hän lupautui tuomaan hänelle ruokaa ja juomaa luolaan, johon nuori mies päätti jäädä elämään erakkona. Kenenkään ei pitänyt saada tietää hänestä.

Kolmisen vuotta Benediktus eli erossa kaikesta. Kuitenkin eräät paimenet päätyivät sattumalta hänen luokseen ja heitä puhutteli hänen seesteinen viisautensa. Gregorius sai mainetta ja väkeä alkoi tulla hänen luokseen saamaan siunausta hänen kauttaan. Pian hänet taivuttelemalla taivuteltiin erään huonomaineisen luostarin johtajaksi. Hänen tiukka kurinsa oli siellä kuitenkin liikaa - seikka josta hän oli etukäteen varottanut. Hän päätyi siksi perustamaan seuraajiensa kanssa uusia luostareita.

Ja seuraajia riitti. Parhaimmillaan benediktiinien järjestöön kuului peräti 15 000 luostaria. Niiden vaikutus keskiajan Euroopassa oli vähintäänkin merkittävä paitsi majakkoina kirkon pimeinä vuosina niin myös sosiaalisen vastuun tyyssijoina yhteiskunnan rappion keskellä. Luostareille oli tunnusomaista benediktiiniläissäännöt, joihin niiden asukkaat sitoutuivat. Työnteko kaikessa monimuotoisuudessaan kuului munkeille. Drop-out Benediktus tuli lopulta antaneeksi maanosansa sivistyksenkin kehitykselle suuren panoksen. Lause Ora et labora - rukoile ja työtä tee - on Benediktukselta lähtöisin.

Sama kehityskulku tai elämänkaari - ensin vetäytyminen yksinäisyyteen rukoukseen Jeesuksen eteen ja sittemmin johdatus ihmisten palvelukseen - on ollut muun muassa Pyhällä Antoniuksella, Krysostomoksella ja kolmella suurella kappadokialaisella kirkkoisällä: Basileios Suurella, Gregorios Teologilla ja Gregorios Nyssalaisella. Ja monella muulla heidän lisäkseen. Joillakin heistä näkyy selvästi, miten Herran edessä ja Sanan ääressä vietetty aika on luonut heihin luonteenlujuutta, jota he ovat johtajina tarvinneet esimerkiksi harhaoppeja vastustaessaan.

Ehkä meidän länsimaisten 2000-luvun kristittyjen tulisi ottaa heistä oppia. Vaikka teille ja aitovierille kiirehtiminen ja maailman viljavainiolle rientäminen onkin tehtävämme, ehkä kuitenkin viipyminen Herramme edessä on jopa ensisijaisempaa. Ehkä voi käydä niinkin, että siinä missä joitakin on kiusannut meidän "uskon tuputtamisemme", he ehkä joskus jopa hakeutuvat meidän luoksemme saamaan sitä, mitä näkevät meillä olevan, mutta tietävät itseltään puuttuvan.

Sitä valoa, joka on Jeesuksessa.

Gelasiuksen Raamattu

Jotain samaa kuin edellisessä tarinassa Makarioksesta on kertomuksessa apotti Gelasiuksen Raamatusta. Leigh Churchill kuvaa sitä vapaasti kerrotussa kirkkohistoriassaan.

Gelasius johti Nikopoliksen luostaria Palestiinassa. Hän oli pylväs-Simeonin aikalaisia. Hän omisti kauniin ja arvokkaan nahkaisen Raamatun. Se oli erityinen siksi, että se sisälsi kaikki Raamatun kirjat, mikä oli harvinaista niihin aikoihin. Sen arvo oli 18 hopearahaa. Silti apotti säilytti sitä aina paikallisessa kirkossa siten, että kuka tahansa saattoi siihen tutustua ja sitä tutkia.

Erääseen kirkon vierailijaan iski ahneus. Hän odotti, että muut poistuivat ja häipyi sitten Raamattu mukanaan. Kuuleman mukaan Gelasius näki paon ja arvasi heti mitä oli tapahtunut.
Mies tarjosi Raamattua kauppiaalle läheisessä kaupungissa 13 hopearahalla. Tämä jäi empimään ja pyysi saada hankkia asiantuntijan lausunnon kirjan arvosta. Saatuaan luvan hän kiikutti sen Gelasiuksen nähtäväksi. Pyhä mies totesi ainoastaan, että kirja oli hyvä ostos siihen hintaan.

Myöhemmin varas palasi kauppiaan luo ja tämä kertoi näyttäneensä kirjaa Gelasiukselle, joka oli pitänyt hintaa kovana. Varas säikähti. ”Gelasiukselle? Sanoiko hän mitään muuta?”
”Ei.”
Varas todella pelästyi. Saman tien hän luopui myyntiaikeistaan ja vei kirjan luostarin johtajalle.
Ja pyysi anteeksi.
Gelasius pyysi häntä pitämään kirjan.
Tämä kieltäytyi jyrkästi sanoen, että hänellä ei olisi ikinä rauhaa, jos hän ei sitä saisi palauttaa.
Sitten Gelasius suostui ottamaan sen takaisin.
Apotin asenne vaikutti varkaaseen niin, että hänestä tuli sinä päivänä luostarin jäsen.

Mitä meidän asenteemme rahaan tai tavaraan – vaikka pyhäänkin – puhuu ulkopuolisille?
Vaikka ilman rahaa on vaikea olla, niin ehkä paras tapa edistää evankeliumin eteenpäin menoa ei kuitenkaan ole se, että keräämme varoja pitämällä tilinumeroamme näkyvällä paikalla televisiossa, netissä, mainoksissamme...
Ehkä piittaamattomuus omaisuudesta puhuisi paremmin?

Makarioksen ryöstö

"Olette ... ilolla pitäneet hyvänänne omaisuutenne ryöstön", on kirjoitettu heprealaiskirjeessä.

Harvinaista kuitenkin on, että joku itse auttaa oman omaisuutensa ryöstössä.

Abba Makarios (295-392) kuului erämaaisiin. Nämä olivat askeettikristittyjä, jotka pakenivat kirkon piirissä näkemäänsä maallistumista ja korruptiotakin. He asuivat erämaassa joskus yhteisöinä, joskus yksin. Heistä tuli luostarilaitoksen synnyttäjiä. Luostarit olivat pimeinä vuosisatoina kirkkaita lyhtyjä ihmisille. Makarios oli "erämaaisien isän" Pyhän Antonioksen seuraaja.
Heidän asenteensa omistamiseen oli muotoutunut Jeesuksen sanojen mukaiseksi: "Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua". Nämä sanat Antonios oli kuullut nuorena ja oli niitä myös noudattanut.

Makarios näki kerran kotiin palatessaan kuinka eräs mies oli vetojuhdan kanssa ryöstämässä hänen keijaansa. Makarios jäi paikalle vieraan ihmisen lailla ja auttoi ryöstäjää kuorman teossa. Hän antoi ryöstäjän lähteä ja totesi:

"Emme ole maailmaan mitään tuoneet. Kiitetty olkoon Herra kaikessa".

Voisimmeko edes jollain tapaa kasvaa samanlaiseen asenteeseen tavaraa kohtaan?

"...tietäen, että teillä on parempi tavara, joka pysyy" (Hepr.10:34).

Simeon pylvään päällä

Simeon Styliitta eli Simon Pylväspyhimys tuntuu jääneen ihmisten mieliin lähinnä hieman kyseenalaisena eksentrikkona. "Ei meitä ole kutsuttu miksikään pylväspyhimyksiksi!"

Simeon eli vuosina 388-459. Nuorena munkkina hän oli harvinaisen lahjakas opinnoissaan. Ennen kaikkea hän oli aikansa askeettien joukossa poikkeuksellisen ankara harrastuksessaan. Askeesilla pyrittiin läheiseen yhteyteen Jumalaan. Lihan ruumiin kurittaminen ja kurissa pitäminen nähtiin tienä pyhitykseen. Simeon meni niin pitkälle erikoislaatuisuudessaan, että hänen munkkiystävänsä lopulta häätivät hänet joukostaan. Nykyaikana hänet olisi luultavasti ohjattu terveydenhuollon piiriin.

Simeon löysi itselleen syrjäisen ja rauhallisen paikan, jossa hän saattoi harrastaa hurskauttaan.

Ihmiset olivat kuitenkin löytäneet pyhän miehen ja edelleen tulivat hänen tykönsä. Hänen maineensa levisi laajalle ja lopulta hänen luokseen alkoi olla tunkua. Simeon olisi itse mieluiten pysynyt yksin paastoissa ja rukouksessa, mutta ei halunnut myöskään torjua ihmisiä, jotka tulivat pyytämään häneltä opetusta ja neuvoa. Monet pakanatkin saivat kuulla ensimmäistä kertaa evankeliumin hänen suustaan. Se esti häntä vetäytymästä yhä kauemmaksi erämaahan.

Lopulta hän keksi ratkaisun.

Hän rakensi itselleen pylvään eräille vanhoille raunioille. Sen päällä hän alkoi viettää aikaansa hupullinen kaapunsa ainoana suojanaan. Järjestely antoi hänelle yksityisyyttä ja rauhaa rukoukseen, mutta pylvään päältä hän saattoi myös opettaa ja palvella luokseen tulevia. Ja hän saarnasi. Vuoden jokaisena päivänä hän julisti Sanaa luokseen tuleville, joiden määrä vain kasvoi entisestään. Kerran viikossa Simeon sai ruoan ja juoman, joilla hän eli.

Simeon tuli tunnetuksi viisaana riita-asiain ratkaisijana. Joskus hän antoi yliluonnollisia tiedon sanoja ihmisten asioista. Monet, joita kirkko ei ollut koskettanut, hakeutuivat merkillisen miehen luo. Villit saraseenit olivat jääneet kristinuskon ulkopuolelle, mutta Simeoniin tutustuminen johti siihen, että heitä kastettiin lopulta tuhansittain.

Simeonista tuli yhteiskunnallinenkin vaikuttaja, kun maalliset vallanpitäjät olivat häneen yhteydessä kirjeitse.

Simeon vietti pylväänsä päällä liki neljäkymmentä vuotta.

Hän sai monia seuraajia, mutta kukaan ei yltänyt samaan, ei ajan eikä minkään muunkaan suhteen.

Samahan taitaa toistua nykyäänkin. Kaikille merkkihenkilöille tai vaikka pelkästään näkyvyyttä saaneille persoonille löytyy imitoijia...

Mutta alkuperäinen on aina alkuperäinen.

Mitenkähän on: onkohan eräällä miehellä taivaassakin oma pylväänsä?

Vitaliksen missio

Vitalis eli 600-luvun alkupuolella munkkina luostarinsa rauhassa nykyisen Gazan alueella kuusikymppiseksi asti. Sitten tapahtui jotain, mikä vei hänen rauhansa - puhutteliko häntä Raamatun kertomus huonosta naisesta Johanneksen evankeliumin 8. luvussa niin kuin on kerrottu; se, jossa Jeesus sanoi:

"En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee."

Joka tapauksessa Vitalis meni Aleksandriaan. Pian hän laati luettelon kaikista kaupungin huonoista naisista. Ja hän otti työn päiväpalkkalaisena. Aina saatuaan palkkansa hän meni jonkun prostituoidun luokse yöksi.

Mutta hän oli erilainen yövieras. Siinä missä muut tyydyttivät lihallisia tarpeitaan, Vitalis huolehti naisten hengellisistä tarpeista; hän rukoili. Hän anoi sydämestään naisten puolesta, joille antoi maksun siitä, että sai viettää yön heidän kanssaan. Hän pyysi Jumalaa muuttamaan heidän elämänsä. Ja se muuttikin monen naisen vaelluksen. He jättivät ammattinsa ja alkoivat elämänsä alusta. Vitalis pyysi heitä olemaan kertomatta mitä hän heidän luonaan teki, ettei kukaan tekisi loppua hänen palvelustyöstään.

Vitaliksesta tulikin sitten aleksandrialaisten silmissä vanha likainen mies. Halveksittu ja vihattu. Se koitui lopulta hänen kohtalokseen. Kerran kun hän oli poistumassa erään naisen luota, muuan nuori mies löi häntä lujaa kasvoihin. Vitalis kuoli vammoihin jonkin ajan päästä. Nuori mies sai kuulla ilotytöltä, mitä Vitalis oli hänen ja muiden kanssa tehnyt. Hänen maineensa puhdistettiin.

Kerrotaan, että hänen hautajaisissaan kulki suuri joukko entisiä huonoja naisia pyhänä kulkueena. He itkivät hyväntekijäänsä ja sanoivat: "Olimme ennen prostituoituja, eikä kukaan tässä kaupungissa välittänyt meistä. Nyt olemme menettäneet ainoan opettajamme ja ystävämme. Vitalis pelasti meidät, jokaisen meistä, elämästä kurjuudessa."

Nuori mies, jonka nyrkin iskuun Vitalis kuoli, tunnusti syntinsä, antoi kaikki varansa köyhille ja matkusti Gazaan. Siellä hän vietti loppuelämänsä samassa luostarissa, jossa Vitalis oli elänyt.

"Älkää sentähden lausuko mitään tuomiota, ennenkuin aika on, ennenkuin Herra tulee, joka myös on saattava valoon pimeyden kätköt ja tuova ilmi sydänten aivoitukset; ja silloin kukin saa kiitoksensa Jumalalta" 1.Kor.4:5.

Thorin tammi

Evankeliumin levittäminen Eurooppaan ei ollut pikku juttu. Pitkään kristinusko rajoittui Välimeren seudulle ja Keski-Eurooppa pysyi pimeänä alueena.

Saksan apostoliksi on kutsuttu henkilöä nimeltä Pyhä Bonifatius. Hän oli alun perin englantilainen munkki. Hän teki ensin työtä vain rajatulla menetyksellä Friisinmaalla nykyisen Hollannin alueella. Sittemmin hän siirtyi syvemmälle Eurooppaan nykyisen Saksan alueelle.

Kristittyjä oli siellä harvassa ja heidänkin uskonsa oli usein nimellistä. Oli tavallista, että jumalanpalveluksen jälkeen he saattoivat mennä tapaamaan noitaa saadakseen apua häneltäkin. "Kyllä me uskomme Jumalaan, mutta me uskomme myös Thoriin ja Odiniin". Bonifatius ystävineen koki tilanteen varmasti yhtä turhauttavaksi kuin monet meidän aikamme synkretisteille saarnaavat evankelistat.

Pakanat olivat raakoja ja sotaisia. Taistelut olivat heille mieleen. Saksan metsissä oli eräs paikka pakanallisia juhlia, juominkeja ja kamppailujakin varten. Sillä sijaitsi valtava tammi.

Thorin tammi. Ukkosen jumalan tammi.

Jotain radikaalia piti tapahtua, että muutos tapahtuisi. Sen Bonifatius näki ja hänelle tuli näky, mitä se oli. Kirves kädessään hän meni juhlivien soturien eteen ja huusi:

"Kuka on Jumala? Kuka on ukkosen Jumala?"

Ja hän alkoi hakata tammea kirveellään. Lyönti lyönnin jälkeen. Pakanat katsoivat äimistyneinä. Bonifatius oli kertomuksen mukaan jo hellittämässä väsyneenä työstään, kun yhtäkkiä nousi raju tuulenpuuska, joka taivutti tammen ja katkaisi sen. Myrsky loppui saman tien, mutta puu oli neljänä kappaleena maassa.

Bonifatius huusi uudelleen: "Kuka on ukkosen Jumala!?"

Tällainen voiman osoitus puhutteli saksalaisia sotureita enemmän kuin mikään saarna.

He lankesivat kasvoilleen ja pyysivät kuulla Jumalasta, joka teki tällaista.
Vähän ajan päästä koko alueen väki kastettu.

Bonifatius rakensi kirkon, jonka rakennusaineena hän käytti Thorin tammen puuta.

Missä on tämän päivän Thorin tammi?

Bonifatiuksen kirveelle olisi töitä nykypäivänkin Euroopassa.

Telemakhuksen aktio

Historiankirjoittajat ovat olleet erimielisiä Telemakhuksen tarinan ja ainakin sen yksityiskohtien todenperäisyydestä, koska ainoastaan historiaa kirjannut syyrialainen piispa Theodoret tuntee hänen tarinansa.

Hänen mukaansa Telemakhus eli munkkina ja askeettina Vähässä-Aasiassa 300-400 -lukujen taitteessa. Niihin aikoihin Rooman valtakunnassa oli kristinusko jo vallassa, mutta pakanakulttuurin rippeet riippuivat mukana sitkeästi. Olympiakisat tosin saatiin kiellettyä Zeukselle omistettuna juhlana, mutta gladiaattoritaistelut olivat kansan hupia siina kuin action-elokuvat nykyään.

Telemakhus sai sydämelleen mission. Hän lähti Roomaan. Jalan. Ja matkaa oli tuhansia kilometrejä. Perille hän kuitenkin saapui uuden vuoden aattona 404. Ja muiden mukana hän meni gladiaattorien areenalle päivän hupeihin. Kuten oli luultavasti suunnitellutkin.

Taistelut olivat sanoinkuvaamaton näky. Lukemattomia keinoja oli keksitty, joilla raa'asta verenvuodatuksesta saataisiin aina entistä mielenkiintoisempia. Ja se oli ennen erikoistehosteiden aikakautta. Telemakhus oli järkyttynyt, vaikkei ollut odottanutkaan tyynysotaa.

Ja hän teki tiensä läpi väkijoukon, hyppäsi areenalle ja juoksi taistelevien miesten väliin. Tarinan mukaan hän kolmesti huusi miehille käskien heitä Kristuksen nimessä lopettamaan.

Väkijoukko kuitenkin kivitti munkin hengiltä raivoissaan siitä, että hän julennut häiritä heidän hupiaan.

Kun tieto tapahtumasta tuli keisarin korviin, hän liitti Telemakhuksen voittoisien marttyyrien joukkoon ja julisti gladiaattoritaistelut kielletyiksi.

Mitä Telemakhus tekisi väkivaltaa tulvivalle viihteellemme?